Siirry pääsisältöön

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon.

Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete.

Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visuaalisesti, ladottu polveileviksi ja mutkitteleviksi riveiksi.

Jolie, Robert ja Lanny ovat muuttaneet kylään rauhallisen, luonnonläheisen elämän toivossa. Vastatulleita vähän vieroksutaan. He eivät vielä ole kylän tuttu, turvallinen ja luotettu osa. Jolie on ollut näyttelijä, mutta nyt hän kirjoittaa raakaa rikosromaania. Kylä sijaitsee työmatkan päähän Lontoosta, ja Robert käykin päivittäin Lontoossa töissä. Pete on taiteilija, jota kylässä vieroksutaan toisaalta homoseksuaalisuuden, toisaalta hänen taiteensa vuoksi.

Entä Lanny? Lanny on keijumainen pieni poika, luova lapsi, jolla on omat salaperäiset ja aikuisille käsittämättömät puuhansa ja liverryksensä. Maailma on Lannylle läpinäkyvä kuten isä Suomukka-vainaallekin. On asioita, jotka Lanny tietämättään tietää ja Lanny on enemmän osa luontoa kuin ihmisyhteisöä, vaikka hänellä ei olekaan sammaleisia käsivarsia, vaan untuvaiset pienen pojan polvet.

Äidille poika on kaikki kaikessa, isälle vähän vaikeampi pala. Isä puhuisi poikansa kanssa mieluummin jalkapallosta kuin lehtimajan rakentamisesta metsään. Jolie pyytää Peteä antamaan Lannylle taidetunteja, koska tunnistaa hänessä lahjakkuuden. Pete ja Lanny kiintyvät toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan.

Sitten Lanny katoaa ja koko kylä on valmis uskomaan pahinta. Paitsi Jolie, kapinallisen arkkityyppi, joka uskoo enemmän omaan totuuteensa kuin yhteisön mielipiteeseen.

Kirjan toisessa osassa minäkertojat katoavat näkymättömiin ja osa rakentuu kokonaan yhteisökertojan varaan. Tekstinä yhteisön tajunta näyttäytyy nimettömien huomautusten listoina. Katkelmissa on kommentteja ja ajatuksia uhrin säälimisestä syyllisen etsimiseen, vanhempien paheksumisesta Peten mustamaalaukseen ja oikeutuksen hakemiseen kollektiiviselle vihalle ja raivolle.

Kolmannessa osassa kaikkitietävä isä Suomukka-vainaa puuttuu peliin. Jolie, Robert ja Pete saavat kutsun kylätalolle, ja siellä ikivanha luonnonhenki näyttää ihmisille heidän näkökulmiensa ja valintojensa seurauksia. Loppuratkaisu houkuttaa lukijaa pohtimaan, miksi ihmiset etsivät vastakkainasetteluja ja viholliskuvia toisistaan, kun loppujen lopuksi tärkeintä elämän ylläpitämisessä ei ole ihmisten suhde toisiinsa, vaan ihmisen suhde luontoon.

Ehkä lumoavinta Max Porterin teoksessa on sen runollinen kieli, jonka Irmeli Ruuska on taidolla sommitellut myös suomenkielisen lukijan ihmeteltäväksi. Teos huokuu ja helmeilee rakkautta luontoon ja lapsiin - noihin iätöntä viisautta ja kultaisena kuplivaa naurua pirskahteleviin nuppuihin, joiden erilaisia näkökulmia ja pienellä äänellä esitettyjä pysähdyttäviä kysymyksiä aikuisyhteisöissäkin siedetään hymyillen. 




Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

- Olen tulossa työhaastatteluun, Franz sanoi ja puristi kädessään nahkaisen salkkunsa kahvaa. Harmikseen Franzilla oli vessahätä. Hiki oli alkanut valua jo metrossa. Nainen kampesi itsensä ylös toimistotuolista, sulki lasikoppinsa, lätkäisi luukulle lapun, jossa luki ”Palaan, jos palaan”, ja käski Franzin seuraamaan häntä. Franz on saanut potkut työpaikastaan autokoulunopettajana, ja päätynyt tavarataloon työharjoittelijaksi 37-vuotiaana. Vakinaisen paikan voisi saada vasta, kun on vuoden kiertänyt eri osastoja ja selviytynyt niistä. Tavaratalolla ei mene hyvin. Asiakkaat ovat siirtyneet verkkokauppoihin. Super-päivätkään eivät enää kannata kuten ennen, ja niin tavaratalon johto päättää siirtää painopistettä paremman asiakaskokemuksen kehittämiseen ja ryhtyä myymään elämyksiä samalla kuin tavaroitakin. Konsultit keksivät, että henkilökunta tulee osallistaa kehittämiseen. Virallisissa puheissa henkilökunta on tavaratalon tulevaisuus, joka elämykset luo. Todellisuudessa päivät ovat

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Turtleksi kutsuttu Julie Alveston on neljätoistavuotias. Hänen äitinsä on kuollut, ja hän asuu isänsä kanssa Pohjois-Kaliforniassa syrjäisessä metsään rakennetussa talossa. Koulu ei suju hyvin. Turtle on liian erilainen kuin muut eikä itsekään arvosta itseään. Hänellä ei ole kavereita. Isä Martin ei niitä kuitenkaan hyväksyisi. Isän valta on Turtlen elämässä läsnä kaikkialla, ja hän katsoo elämäänsä ja itseäänkin isänsä silmin. Epäonnistuja. Surkea ämmä. Surkea pikku pelkuriämmä. Turtle osaa kyllä ampua. Hän osaa ampua jäniksen ja teurastaa ja nylkeä sen. Hän osaa purkaa ja koota ja huoltaa aseita, hiipiä äänettömästi, käytellä puukkoa, suunnistaa metsissä ja sukeltaa syvyyksiin simpukoita ja ankeriaita etsimään. Aseenkäyttötaidot hän on oppinut sekä isältään että ukiltaan, joka on Korean ja Vietnamin sodan veteraani. Minun ikioma kultani (suom. Arto Schroderus) on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan kertomana. Kertoja fokalisoi hyvin läheltä päähenkilöä ja hänen kokemuksiaan ja m