Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita.
Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä
Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen
Hullu-Pete.
Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma
isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki,
joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi
itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä
ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai
toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu
visuaalisesti, ladottu polveileviksi ja mutkitteleviksi riveiksi.
Jolie, Robert ja Lanny ovat muuttaneet kylään rauhallisen,
luonnonläheisen elämän toivossa. Vastatulleita vähän vieroksutaan. He eivät
vielä ole kylän tuttu, turvallinen ja luotettu osa. Jolie on ollut näyttelijä,
mutta nyt hän kirjoittaa raakaa rikosromaania. Kylä sijaitsee työmatkan päähän
Lontoosta, ja Robert käykin päivittäin Lontoossa töissä. Pete on taiteilija,
jota kylässä vieroksutaan toisaalta homoseksuaalisuuden, toisaalta hänen
taiteensa vuoksi.
Entä Lanny? Lanny on keijumainen pieni poika, luova lapsi,
jolla on omat salaperäiset ja aikuisille käsittämättömät puuhansa ja
liverryksensä. Maailma on Lannylle läpinäkyvä kuten isä Suomukka-vainaallekin.
On asioita, jotka Lanny tietämättään tietää ja Lanny on enemmän osa luontoa
kuin ihmisyhteisöä, vaikka hänellä ei olekaan sammaleisia käsivarsia, vaan
untuvaiset pienen pojan polvet.
Äidille poika on kaikki kaikessa, isälle vähän vaikeampi pala. Isä puhuisi poikansa kanssa mieluummin jalkapallosta kuin lehtimajan rakentamisesta metsään. Jolie pyytää Peteä antamaan Lannylle taidetunteja, koska tunnistaa hänessä lahjakkuuden. Pete ja Lanny kiintyvät toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan.
Sitten Lanny katoaa ja koko kylä on valmis uskomaan pahinta. Paitsi Jolie, kapinallisen arkkityyppi, joka uskoo enemmän omaan totuuteensa kuin yhteisön mielipiteeseen.
Kirjan toisessa osassa minäkertojat katoavat näkymättömiin ja osa rakentuu kokonaan yhteisökertojan varaan. Tekstinä yhteisön tajunta näyttäytyy nimettömien huomautusten listoina. Katkelmissa on kommentteja ja ajatuksia uhrin säälimisestä syyllisen etsimiseen, vanhempien paheksumisesta Peten mustamaalaukseen ja oikeutuksen hakemiseen kollektiiviselle vihalle ja raivolle.
Kolmannessa osassa kaikkitietävä isä Suomukka-vainaa puuttuu
peliin. Jolie, Robert ja Pete saavat kutsun kylätalolle, ja siellä ikivanha
luonnonhenki näyttää ihmisille heidän näkökulmiensa ja valintojensa seurauksia.
Loppuratkaisu houkuttaa lukijaa pohtimaan, miksi ihmiset etsivät
vastakkainasetteluja ja viholliskuvia toisistaan, kun loppujen lopuksi
tärkeintä elämän ylläpitämisessä ei ole ihmisten suhde toisiinsa, vaan ihmisen
suhde luontoon.
Ehkä lumoavinta Max Porterin teoksessa on sen runollinen kieli, jonka Irmeli Ruuska on taidolla sommitellut myös suomenkielisen lukijan ihmeteltäväksi. Teos huokuu ja helmeilee rakkautta luontoon ja lapsiin - noihin iätöntä viisautta ja kultaisena kuplivaa naurua pirskahteleviin nuppuihin, joiden erilaisia näkökulmia ja pienellä äänellä esitettyjä pysähdyttäviä kysymyksiä aikuisyhteisöissäkin siedetään hymyillen.
