Siirry pääsisältöön

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenidesin novellikokoelma Oikukkaat puutarhat (suom. Arto Schroderus) sisältää kymmenen 1980-2010-luvuilla kirjoitettua novellia. Yhteisenä teemana kautta kokoelman ovat tavallisten ihmisten kohtaamat tilanteet, sattumat ja hankaluudet, jotka pakottavat heitä tekemään valintoja. Jos amerikkalaisen elokuvan valtavirtaa ovat mielikuvitukselliset sankaritarinat, niin amerikkalaisen proosan valtavirtaa puolestaan on arki ja sen kohtaaminen. Hyvinvoivat keskiluokkalaiset ihmiset kohtaavat arkea hiertäviä hankaluuksia. Taitava kirjailija tekee mieleenjääviä ja puhuttelevia tarinoita näinkin vähäisistä draaman aineksista.

Eugenides on taitava. Hienovarainen psykologinen kuvaus tuo tarinoiden päähenkilöt lähelle lukijaa. Varsinkin viimeisimmissä novellissa Eugenides käyttää moninäkökulmaisia ratkaisuja fokalisoimalla kerronnan vuoroin useamman henkilön ajatuksiin ja tilanteeseen ja törmäyttää näin henkilöiden ristiriitaiset tavoitteet toisiinsa selittämättä, antamalla lukijan itse oivaltaa, mistä on kyse.

Nykyajan hankaluuksia ja vastoinkäymisiä ja henkilöiden selviytymistä oikukkaiden yhteentörmäysten ja sattumusten virrassa Eugenides maalailee tuomalla henkilökavalkaadiinsa esimerkiksi runoilijan, joka ryhtyy kavaltajaksi; antropologin, joka kohtaa eettisiä ongelmia yrittäessään todistaa teoriaansa kasvatuksen vaikutuksesta sukupuolen määräytymiseen tai intialaistytön, joka käyttää epämääräisiä keinoja pyristellessään pois vanhempiensa yrityksistä järjestää hänelle perinteinen avioliitto.

Monissa kertomuksissa on kyse avioliitosta tai parisuhteesta, joka lienee keskiluokkaisten turvallista elämää elävien ihmisten elämän merkittävin draaman lähde. Tarinoissa on kyse erosta, vauvakuumeesta, pettämisestä. Yksi kauneimmista koskaan lukemistani avioliiton kuvauksista sisältyy tarinaan Vanhaa musiikkia, jossa parin haihattelevat unelma-ammatit Bachin aikaisine klavikordeineen ovat ristiriidassa perheen toimeentulon kanssa. Kumpikin puoliso tietää sen, mutta tukee silti toisen unelmaa eikä vaadi häntä luopumaan siitä. Toimeentulosta voi tinkiä, unelmista ei, ja mitä absurdimpi toisen unelma, sitä suurempaa rakkautta ja luottamusta sen tukeminen merkitsee.




Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Suomen lasten historia

Jussi Kaakinen, Juha Kuisma, Kirsti Manninen: Suomen lasten historia  Suomen lasten historia on lapsille kirjoitettu historiateos. Suomen historia käsitellään tarinoina, joiden päähenkilöt ovat lapsia ja nuoria. Tarinoiden jälkeen on tietoaukeama, jossa esitellään ajankohtaan liittyvä fakta-aineisto, jossa ajalle keskeisiä tapahtumia tai ilmiöitä nostetaan esiin. Tarinoiden dramaturgia on hyvä. Jokainen kertomus sisältää jonkin tilanteen, joka koskettaa nuoria päähenkilöitä. Suurin kertomuksista on myös enemmän sosiaali- ja taloushistoriaa kuin poliittista historiaa. Menneiden aikojen arki on vahvasti läsnä. Tarinoissa on käytetty kolmannen persoonan kertojaa. Kieli on selkeää yleiskieltä. Vasta viimeisissä lähihistoriaa käsittelevissä tarinoissa käytetään enemmän puhekieltä. Kaiken kaikkiaan teos on paitsi pätevä oppikirja,myös mahdollinen iltasatukirja. Alakoululaiset löytävät tietoaukeamista paljon materiaalia hissantuntien projekteihin ja esitelmiin. Jussi Kaakisen ku...