Pauliina Susi: Takaikkuna
Takaikkunan aiheena on tietoverkkojen kautta käytetty valta. Se on trilleri, jossa päähenkilö Leia joutuu nimettömän aggression kohteeksi sekä julkisesti somessa vihapuheen vuoksi että näkymättömästi, vakoilijan tunkeutumisen vuoksi.
Näkökulmahenkilöitä on neljä: Leia Laine, sukupuolentutkimuksesta väitellyt maailmanparantaja ja yksinhuoltaja, jonka tehtävästä ProMen-hankkeen toiminnanjohtajana kansan syvät rivit eivät pidä. Toinen näkökulma on hänen tyttärensä Viivin, kolmas vakoilija Land-o:n ja oman näkökulmansa tapahtumiin tuo myös nimettömän maahanmuuttovastaisen puolueen oikeusministeri Tarmo Häkkilä.
Tarina alkaa Häkkilästä, joka Skypessä houkuttelee nuorta tummaihoista naista virtuaaliseksiin ja tajuaa liian myöhään vaarantaneensa maineensa, asemansa ja perheensä, jos tapaaminen on tallennettu ja sen voisi julkaista videona. Ministerin avustaja Valtti Nyman värvää virtuaalivelho Land-o:n etsimään videon ja tuhoamaan sen.
Tarina saa lisää kierroksia, kun Leian johtaman ProMenin toiminta-ajatus - tukea ja keskusteluapua seksiä ostaneille seksiriippuvaisille miehille – kääntyy skuuppia etsivien toimittajien käsissä julkisin rahoin tuetuksi seksin ostamiseksi. Hankkeen rahoituksen laillisuus viedään oikeusministeri Häkkilän ratkaistavaksi.
Kehuja
Tarina on jännittävä ja mukaansatempaava. Kirjailija koukuttaa lukijan ja luo ensin illuusion lukijan kaikkitietävyydestä. Juonenkäänteet ja tapahtumat vyöryvät, mutta lukija kokee olevansa koko ajan askelen edellä. Sitten kirjailija taitavasti käyttääkin lukijan ennakko-odotuksia ja asenteita kuin judoka vastustajan omien liikkeiden voimaa ja saa lukijan heittämään täyden voltin ja juonen kuviot muuttuvat kerralla kun Leian tyttären syntyperä selviää.
Tiedotusvälineiden vääristelevä uutisointi, joka vain lietsoo vihapuhetta, on kuvattu kekseliäästi. Iltalehden toimittajan puhelinsoitot ovat herkullisen elävää puhekieltä: ”Anjuska Saneri täällä vaan soittelee, no mutta loistohommeli että sain kiinni. En tässä kauan aio pidätellä, ihan vaan pari lyhyttä kommenttia tarvitsen Iltalehden seurantajuttuuni, varmaan sopii.”
Dialogi onkin kauttaaltaan elävää, varsinkin Leian tyttären Viivin puhe.
#Konffia
Vakoilijan eli Land-o:n hahmo jää ohueksi stereotyypiksi: kotinsa tietokoneilla täyttäneeksi energiajuomiin addiktoituneeksi yksinäiseksi, terveyttään ja ulkoasuaan laiminlyöväksi mieheksi. Olisi ollut kiinnostavampaa, jos kirjailija olisi rakentanut hahmon toisin, näyttänyt, miten teknologian hallitseva päätyy rikoksen poluille, ja mikä saa hänet lopulta käyttämään valtaa täysin tuntemattomiin, viattomiin ihmisiin.
Päähenkilö Leia on liiankin hyväuskoinen. Pankkikortit lakkaavat toimimasta, kelakortin tiedoista näkee, että sen haltija on kuollut. Silti Leia ei edes epäile sabotaasia. Virheitähän sattuu ja teknologia on epävarmaa…
Epäuskottava on myös ministerin avustajan Valtti Nymanin hahmo. Jokaisesta ministeriöiden työntekijästä tehdään turvallisuusselvitys. Rikosrekisteri tai rikoksesta epäily ei vain pääsisi lähellekään ministeriä.
Loppuratkaisu – onko uskottavaa, että Leiasta ja Land-osta voisi tulla pari? Miten kukaan voisi luottaa tai jopa ihastua tyyppiin, joka on tunkeutunut hänen tietokoneeseensa, puhelimeensa, elämäänsä väkisin? Johonkuhun, joka ei ole vain vakoillut vaan jopa siirtänyt uhrinsa väestörekisterissä pois elävien kirjoista ja kuolettanut hänen pankki- ja muut korttinsa? Ja miksi vakoilija ihastuisi johonkuhun tuntemattomaan, verkosta löytyneeseen uhriinsa? Tällaisella loppuratkaisulla kirjailija tekee verkkovakoilusta jotenkin hyväksyttävää. Luvatta ja väkivalloin tunkeutuminen toisen henkilökohtaisiin paikkoihin ei kuitenkaan ole tapa pyytää treffeille, se on rikos.
Mutta silti, koukuttava teos.