Siirry pääsisältöön

George Saunders: Lincoln bardossa


Lincoln bardossa on George Saundersin ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut novelleja, joista kaksi kokoelmaa on suomennettu: Joulukuun kymmenes & Sotapuiston perikato.

Täytyypä sanoa, että pidän enemmän hänen novelleistaan. Lincoln bardossa on erikoinen teos. Kertomuksen Lincoln ei ole presidentti Abraham Lincoln, vaan hänen poikansa Willie, joka kuoli 11-vuotiaana lavantautiin helmikuussa 1862. Tarina sijoittuu hautausmaalle Washingtonissa ja rakentuu toisaalta hautausmaan asukkaiden, kuolleiden henkien puheista; toisaalta leikkaa-liimaa -tekniikalla valikoiduista historiallisista asiakirjoista kuten aikalaisten kirjeistä, päiväkirjoista tai lehtileikkeistä. Osa asiakirjoista on todellisia, osa keksittyjä.

Kyseessä on siis hämmentävä joukko tekstiä ja monia kertojanääniä. Kertojina ovat kuolleet, jotka puhuttelevat suoraan lukijaa. Useimmin kommentoivat henkihenkilöt Hans Vollman tai Roger Bevins III. Aikalaisten tekstikatkelmat puolestaan kertovat historiallisista tapahtumista. Ne sisältävät esimerkiksi selostuksia presidentti Lincolnin juhlavastaanotosta sekä hänen ja hänen vaimonsa reaktioista pojan kuolemaan. Näkökulmia ja mielipiteitä on yhtä monta kuin kertojiakin.

Kuolleet henkihenkilöt eivät edes myönnä olevansa kuolleita. He ovat alkaneet käyttää tilastaan eufemismeja, koska kuolema on liian vaikea asia käsiteltäväksi. Ruumisarkusta puhutaan sairaskirstuna.

Etsimättä tulee mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, jossa myös kuolleet kertovat tarinoitaan välittämättä enää kaunistella mitään. Spoon River koostuu kuitenkin monologeista. Saundersin kuolleet henkilöt sen sijaan ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään ja vuorovaikutuksesta on syntynyt kuolleiden – anteeksi, sairaiden – kulttuuri sääntöineen. Joidenkin sanojen käyttö on sallittua ja hyväksyttävää, joidenkin ei. Kuolleet esittävät ja tilittävät kuten elävät käyttäytyvät nykyään somessa. Lyhyet puheenvuorot voisivat olla postauksia tai twiittejä. Samaa tarinaa kertovat aikalaisten asiakirjoista leikatut kohdat.

Pohjimmiltaan siis luin koko teoksen Saundersin kannanottona nykykulttuuriin. Kuolleet ja heidän totuuden jälkeinen aikansa. Mutta kun Abraham Lincoln pitää kuollutta poikaansa sylissä ja suree, jotakin tapahtuu. Aito tunne koskettaa kaikkia. Kaikki kuolleet kokoontuvat sitä seuraamaan. Ja vasta siellä, hautausmaalla presidentti itse ymmärtää kaiken sen surun ja kuoleman, jonka sisällissota on tuonut.

George Saunders: Lincoln bardossa, suom. Kaijamari Sivill








Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan...

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Oryx ja Crake

Margaret Atwood: Oryx ja Crake, suom. Kristiina Drews Oryx ja Crake on dystopia siitä, mitä voi tapahtua kun ihminen peukaloi luontoa ja tavoittelee voittoa. Tarina alkaa autiolta rannalta, jossa yksinäinen Lumimies pakenee vihamieliseksi käyneen auringon säteitä ja koettaa kärsivällisesti opastaa uutta kaunista ja naiivia ihmisrotua elämään maailmassa, johon heidät tehtiin. Lumimies luulee olevansa viimeinen homo sapiens -lajin edustaja. Kertomuksessa kulkevat rinnakkain Lumimiehen selviytymiskamppailu ja hänen muistonsa menneestä maailmasta. Atwood ei kerro aikakautta, mutta kaksituhattalukua eletään. Tapahtumapaikkana on Pohjois-Amerikka. Kertomuksessa se oli jakautunut hyväosaisten ja syrjäytyneiden alueisiin. Oli olemassa rahvaanmaat ja suuryritysten suljetut, vartioidut asuinalueet. Aidoin ympäröityjä, vartioituja asuinalueita on Yhdysvalloissa jo nyt, mutta Atwoodin dystopiassa tämä kehityskulku on pitemmällä ja alueet täysin eriytyneitä. Suuryritykset tarjosivat työnteki...