Siirry pääsisältöön

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto


Meksikolaissyntyisen Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto (suom. Marianne Kurtto) on hieno romaani. Se on toisaalta kertomus hajoavasta uusperheestä, toisaalta yhteiskunnallinen romaani rakenteistetusta väkivallasta. Ennen kaikkea teos on lämpimästi ja haikeasti kuvattua lapsiperheen arkea automatkalta Yhdysvaltojen läpi.

New Yorkissa äänimaisemaprojektissa toisensa tavanneet mies ja nainen ovat ajautumassa erilleen. Road trip New Yorkista kohti Uuden-Meksikon ja Arizonan autiomaita on perheen viimeinen mahdollisuus. Äänitaiteilijamies aikoo jäädä poikansa kanssa määränpäähän apassimaahan ja tehdä siellä ääniteoksen kaikukanjonin kaiuista ja antaa siten äänen autiomaahan aikaa sitten kuolleille alkaperäisasukkaille. Toimittajanainen suunnittelee keräävänsä matkalla aineistoa artikkeliin siirtolaislapsista ja palaavansa tyttärensä kanssa lentämällä takaisin New Yorkiin.

Teos koostuu toisiinsa limittyvistä teksteistä, tavaralistoista, asiakirjoista ja valokuvista. Teoksen sisällä on toinen teos, Elegioita kadonneille lapsille. Se on synkkä kertomus Etelä- ja Väli-Amerikasta Yhdysvaltoihin junien katoilla matkaavista lapsista, joista vain osa pääsee perille. Perille päässeetkin lapset joko eksyvät autiomaahan tai joutuvat pidätyskeskuksiin. Vuonna 2014 Yhdysvaltoihin saapui noin 70.000 yksin matkustavaa siirtolaislasta etelärajan yli.

Valeria Luiselli toimi vapaaehtoisena tulkkina siirtolaislasten oikeudenkäynneissä. Kokemuksista syntyi ensin 2017 esseeteos Tell Me How It Ends ja vasta sen jälkeen Kadonneiden lasten arkisto.

Kirjailija rinnastaa teoksessa siirtolaislapsiin kohdistuvan laillistetun väkivallan pidätyskeskuksineen alkuperäiskansojen kokemaan väkivaltaan reservaatteihin sulkemisineen. Hän haluaa osoittaa, että yhteiskunnan harjoittama laillistettu väkivalta elää ja voi hyvin vuonna 2019 Yhdysvalloissa.

Matkalla olevan perheen isä on kiinnostunut apassien kohtalosta ja hän kertoo matkalla takapenkin lapsikuulijoille heistä tarinoita. Apasseista tulee osa lasten mielikuvitusleikkejä. Perheen äiti taas haluaa tehdä jotakin kadonneiden siirtolaislasten hyväksi, ennen kaikkea selvittää Manuela-ystävänsä kadonneiden tyttärien kohtalon. Äiti lukee Elegioita kadonneista lapsista ensin yksin, sitten pojalle ääneen.

Teoksen alkupuolen minäkertojana on nainen, loppupuolella taas perheen poika. Elegioissa kadonneista lapsista on ulkopuolinen kertoja. Näin Luiselli tuo hienosti tekstinkin tasolle teoksen moniäänisyyden.

Matkan kuluessa avioparin etäisyys toisiinsa kasvaa eikä se jää lapsilta huomaamatta. Luisellin lapsikuvaus on ihmeellisen lämmintä ja virtuoosimaisen tarkkakuuloista. Lopulta kadonneiden lasten kohtalo tuodaan lukijankin iholle, kun perheen lapset eksyvät kaikukanjonia omin päin etsiessään. 



Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej

Suomen lasten historia

Jussi Kaakinen, Juha Kuisma, Kirsti Manninen: Suomen lasten historia  Suomen lasten historia on lapsille kirjoitettu historiateos. Suomen historia käsitellään tarinoina, joiden päähenkilöt ovat lapsia ja nuoria. Tarinoiden jälkeen on tietoaukeama, jossa esitellään ajankohtaan liittyvä fakta-aineisto, jossa ajalle keskeisiä tapahtumia tai ilmiöitä nostetaan esiin. Tarinoiden dramaturgia on hyvä. Jokainen kertomus sisältää jonkin tilanteen, joka koskettaa nuoria päähenkilöitä. Suurin kertomuksista on myös enemmän sosiaali- ja taloushistoriaa kuin poliittista historiaa. Menneiden aikojen arki on vahvasti läsnä. Tarinoissa on käytetty kolmannen persoonan kertojaa. Kieli on selkeää yleiskieltä. Vasta viimeisissä lähihistoriaa käsittelevissä tarinoissa käytetään enemmän puhekieltä. Kaiken kaikkiaan teos on paitsi pätevä oppikirja,myös mahdollinen iltasatukirja. Alakoululaiset löytävät tietoaukeamista paljon materiaalia hissantuntien projekteihin ja esitelmiin. Jussi Kaakisen kuvitu