Jonas Hassen Khemiri on paljon palkittu ruotsalainen nykykirjailija. Kaikki se mitä en muista on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo nuorena auto-onnettomuudessa kuolleesta Samuelista. Mosaiikkiromaaniksikin teosta on kutsuttu, mutta ei se ole staattinen kuten mosaiikki, se on pikemminkin tila-aika –taidetta, monessa vierekkäisessä ruudussa yhtä aikaa tapahtuva teos. Jos katsot läheltä, näet vain rakeisen, pikselöidyn värisotkun. Jos katsot kauempaa, kuva elää, liikkuu ja muuttuu.
Tähänkin kirjaan oli taas helmetin pitkät jonot, mutta odotus kannatti. Teos on moniääninen romaani parhaimmillaan. Päähenkilö on Samuel, mutta häntä katsotaan vain ystävien ja tuttavien silmin ja hänestä kerrotaan vain heidän suullaan. Yksi monista minäkertojista on taustahahmoksi jäävä kirjailija, joka on ottanut tehtäväkseen etsiä totuutta Samuelista. Muut minäkertojat ovat ihmisiä, jotka ovat tunteneet Samuelin. Teos rakentuu Samuelin ystävien haastatteluista, hänen äitinsä sähköposteista, kirjailijan ohimennen esitetyistä huomioista. Mitä tapahtui Samuelin kuolinpäivänä? Oliko kolari onnettomuus vai itsemurha? Mitkä tapahtumat olivat johtaneet siihen, että se päivä oli sellainen kuin oli? Lukija tekee omat tulkintansa, ja miettii ehkä hetken myös, mitä on jätetty kertomatta.
Joskus lukija joutuu myös miettimään, kuka kertoo, kun haastateltavat esittävät monologejaan. Yksi kertoo surustaan, toinen haluaa kaikkien myöntävän, että juuri hän oli Samuelille tärkein, kolmas potee syyllisyyttä ja puolustelee itseään. Jokaisella on oma totuutensa. Samuelin äidin sähköposteissa kieltäydytään kertomasta mitään, ja siksi ne puhuvat paljon. Samuelin tyttöystävä Laide kertoo tarkasti, mutta kun hänen näkökulmansa limittyy Samuelin ystävän ja kämppäkaverin Vandadin kertomukseen, lukija miettii, miksi he kertovat samoista tapahtumista niin eri tavoin, ja mitä se kertoo heistä itsestään.
Kaapinkokoinen asuintoveri Vandad yrittää päästä eroon hämäristä huumebisneksistä, ja pestautuu muuttofirmaan. Vandadin Samuel on joskus vähän outo, kiihkeästi ”kokemuspankkiin” tekoja ja tapahtumia keräävä nuori mies, ensimmäinen tosiystävä, jonka kanssa voi pitää hauskaa, ja jota pitää vähän suojella, koska hän on liiankin luottavainen. Vähitellen Vandad ajautuu velkakierteeseen, koska muuttotyötä on tarjolla entistä vähemmän. Paperittomat tekevät saman työn verokortittomasti ja halvemmalla.
Laide eli Adelaide on eronnut, Brysselissä työskennellyt tulkki. Laide on intellektuelli ja aktivisti, joka haluaa tehdä hyvää, mutta ehkä enemmän pitääkseen yllä sellaista minäkuvaa, kuin todellisesta ihmisrakkaudesta. Laidelle Samuel on ensin sielunveli, jolla on halu parantaa maailmaa ja auttaa vaikeissa olosuhteissa eläviä maahanmuuttajanaisia kuten hänellä itselläänkin. Samuelin kanssa voi ensin puhua mistä tahansa, mutta arki alkaa vähitellen pesiytyä suhteeseen, ja Laide huomaa yhä useammin, että Samuelia saa hävetä. Hän ei hae kaupasta luomuruokaa, vaan pikanuudeleita. Kesken kevyen keskustelun Laiden ystäväpiirin kanssa Samuel pyytää jotakuta kertomaan oman määritelmänsä rakkaudesta.
Samuel oli odottanut rakkautta ja valmis rakastumaan ensimmäiseen sopivaan. Kun hän kohtasi Laiden maahanmuuttoviraston parkkipaikalla, hän rakastui.
Siitä, miten minäkertojakirjailija on valikoinut haastateltavien puheista osia ja mitä hän on jättänyt toistamatta, ei kerrota. Jossakin se on, kaikki se, mitä kertojat eivät muista, kokemuspankki. Vai onko se edes olemassa, jos sitä ei kerrota? Samuel itse tiesi, miten jättää toiseen muistijälki: tehdä jotain odottamatonta. Kahvilassa Laiden kanssa hän kaataa lasillisen vettä päähänsä, ja kysyy, ajatteleeko Laide nyt häntä seuraavan kerran vettä juodessaan.
Kenen muistoihin voi luottaa? Mitä kätkeytyy siihen mitä me emme muista ja miksi muistamme sen, mitä muistamme?
#Konffi
Kirjasta en haluaisi muuttaa riviäkään. Sen sijaan hirveästi sormia syyhyttäisi vähän refaktoroida kritiikkejä, joita kirjasta on kirjoitettu. Jos teoksen voi kitetyttää melkein miksi vain, poliittisesta kannanotosta mikroskooppisen tarkasti kuvattuun parisuhdekuvaukseen, niin tämä teos on monitulkintainen, jos mikä.
Suomalaisissa kritiikeissä painotetaan romaanin poliittisuutta ja maahanmuuttajanäkökulmaa:
Helsingin Sanomat
”Kertojana Khemiri osaa asiansa. Kaikki se mitä en muista alkaa kuin vetävä trilleri, mutta laajenee
lähes huomaamatta sosiaaliseksi ja yhteiskunnalliseksi panoraamaksi tämän päivän Ruotsista.
Vaikka Kaikki se mitä en muista ei ole selkeästi poliittinen romaani, Khemiri sivuaa monia päivänpolttavia poliittisia kysymyksiä, koska ne kuuluvat Samuelin ja hänen ystäväpiirinsä arkeen.” (Jukka Petäjä)
Aamulehti
”Isänsä puolelta tunisialaistaustainen Khemiri on esiintynyt paljon maahanmuuttajien puolestapuhujana, ja maahanmuutto on keskiössä myös romaanissa. Se näyttää, kuinka hyväkin tahto voi hallitsemattomana johtaa katastrofiin ja kuinka ihmisen arvon määrittää ennen kaikkea raha.” (Raija Hakala)
Toisenlaisiakin näkökulmia on esitetty:
Keskisuomalainen
”Romaani hyödyntää niin monia kerronnan keinoja ja avaa vielä laajemman tulkintojen maailman, että kirjasta kirjoittaminen tuntuu epäoikeudenmukaiselta.
Khemiri ruokkii lukijaa ristiriitaisilla näkemyksillä. Hän kirjoittaa vaikuttavasti rakastumisesta – ja vielä vavahduttavammin erosta. Lopulta lukijan tehtäväksi jää päätellä, kuka valehtelee eniten.
Maahanmuuttajataustaiset henkilöt asettuvat luontevasti osaksi ruotsalaisen yhteiskunnan kuvausta. Samuel, Laide ja Vandad kokevat jokainen tavallaan toiseutta pikkuporvarillisessa Tukholmassa. Ajankuva kansankodin suvakkeineen ja ruotsidemokraatteineen on terävä ja moniulotteinen.” (Risto Löf)
Maailmankirjat
”Kaikki se mitä en muista on kirja ystävyydestä ja rakkaudesta. Romaanin nuoret ovat yksinäisiä. Samalla kun he kaipaavat toisia, he pelkäävät sitoutumista. Jää tulkittavaksi, missä määrin heidän monikulttuurinen taustansa vaikuttaa asiaan tai se, että kaikki tulevat eroperheistä. Poissa oleva vanhempi voi olla yhtä hyvin maahanmuuttaja kuin ruotsalainen.” (Riitta Vaismaa)
Ruotsalaisissa kritiikeissäkin jotkut painottavat yhteiskunnallista näkökulmaa, toiset ihmissuhdenäkökulmaa:
Dagens Nyheter
”Kaikki se, mitä en muista, ei ole poliittinen romaani siinä merkityksessä, että se puhuisi jonkun ideologian puolesta. Mutta se käsittelee ihmisiä, jotka elävät asumisoikeuksien ja työttömyyden ja paperittomien siirtolaistenTukholmassa. Siinä mielessä romaani käsittelee poliitikan aikaansaamaa mielentilaa ja ideologian ohjaamia elinehtoja.” (Malin Ullgren)
Göteborgsposten
”Teoksessa on Khemirin aiemmista töistä paljon tuttua: nuoret ihmiset identiteettiään etsimässä. moniäänisyys, kielten sekoitus, kommunikaatiovaikeudet, luokkaerot, lojaalisuus.
--- Kirja on myös romaani romaanin kirjoittamisesta. Kirjailijahahmo tietää, että toisen tarinan kertominen on mahdotonta ilman omien projektioiden sekoittumista siihen Kaikki on avointa tulkinnalle ja uudelleentulkinnalle.” (Eva-Lotta Hultén)
Mitä kirjailija itse sanoo?
Expressen:
- Toimittaja: ”Mitä Kaikki se, mitä en muista käsittelee? Mitä itse sanoisit?”
- Jonas Hassen Khemiri: ”Ajattelin ensin kirjoittaa klassisen rakkausromaanin, mutta sitten arkipäivä tihkui mukaan. Ja politiikka, ja rasismi, ja talous. Kirja käsittelee nyt myös sitä, millainen kaupunki Tukholma on.”
Tulkintoja riittää. Vielä yksi kysymys: miksi kirjailija on romaanin alkusanoiksi sijoittanut tekstinpätkän Rihannan kappaleesta: Oh na na what’s my name? – Rihanna
Miksi? Lukuohjeeksi? Onko se koodiavain vai hämäysvihje tässä kirjaksi paketoidussa mielen Escape Roomissa? Kokeilepa lukija lukea kirja ensin ja katsoa video vasta sitten. Muuttuuko tulkintasi siitä?
Ja kaikin mokomin kysy itseltäsi myös, olisivatko kriitikot vuonna 1596 ylistäneet kahden nuoren veronalaisen tarinassa sitä, kuinka näytelmä oivallisesti valottaa sen ajan vaikeaa yhteiskunnallista ongelmaa - kahden ihmisryhmän vihanpitoa ja sen vakavia seurauksia identiteettiään etsiville nuorille.