Konfiguraatio

  Joyce Carol Oatesin romaani Elämäni rottana (suom. Kira Poutanen) on äärimmäisen ajankohtainen. Se tarjoaa näkökulmia sekä USA:n Black Lives Matter - liikkeeseen että Suomessa käytävään kouluväkivaltakeskusteluun. Teos on herkkä, mutta vivahteissaan viiltävä kuvaus nuoren tytön elämästä, jonka veljien teko muuttaa ikiajoiksi. Violet Rue Kerrigan kasvaa ison irlantilaissyntyisen perheen kuopuksena ja lemmikkinä Niagara Fallsin pikkukaupungissa. Perhettä hallitsee itsevaltiaasti isä, Jerome Kerrigan, Vietnamin veteraani. Oatesin aiemmissakin romaaneissa perhe on usein yhteiskunnan pienoiskuva, ja sen toiminta heijastaa yhteiskunnan arvoja, tapoja ja kulttuuria. Perhe sulkeutuu sisäänpäin, kuten USA:kin viimeisinä vuosina. Perheen asioista ei puhuta ulkopuolisille.  Sitten Violet Ruen isoveljet pahoinpitelevät kuoliaaksi samaa koulua käyneen mustan pojan, Hadrian Johnsonin. 12-vuotias Violet näkee yöllä veljiensä puhdistavan veristä baseball-mailaa.  Salaisuus painaa häntä...

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Elizabeth Stroutin romaanissa minäkertoja Lucy Barton joutuu viettämään sairaalassa monta viikkoa kaivaten lapsiaan ja aviomiestään. Yllätys on suuri, kun eräänä päivänä Lucyn äiti tulee käymään ja viettää sairaalassa tyttärensä luona viisi päivää. Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristina Rikman) on kaunis kertomus äidin ja tyttären suhteesta ja elämästä, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Lucy on perheensä ensimmäinen ja ainoa korkeakoulun käynyt ja New Yorkiin muuttanut. Pieni Illinoisin maalaiskylä ja köyhä koti eivät juuri ole antaneet eväitä maailmalla selviytymiseen, mutta Lucy on lahjakas ja oppivainen. Sosiaaliset tilanteet ovat joskus hänelle vaikeita. Miten pysyä mukana keskustelussa vanhoista tv-sarjoista, kun lapsuudenkoti oli autotalli eikä televisiota ollut? Lucy on kiltti ja avoin ja valmis rakastamaan jokaista, joka osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Huomaavaista lääkäriä. Kohteliasta naapuria.  Sosiaalinen nousu on merkinnyt vieraantumista perheestä. Vieraantuminen...